Blairin ja Schröderin ”kolmas tie” muokkasi eurooppalaista sosialidemokratiaa

Vuonna 1999 sinetöitiin vuosiksi eteenpäin sosialidemokraattinen linja Euroopan Länsi- ja Pohjoismaissa. Tony Blairin ja Gerhard Schröderin yhteinen paperi Europe: A Third Way esitti poliittisia muutoksia perinteiseen sosialidemokratiaan: Yksilön vastuullisuus olisi tärkeä seikka, ideologiat pitäisi hylätä ”realismin” edessä ja yhteiskunnasta on tehtävä menestyjien yhteiskunta. Uuden opin tulisi vaikuttaa pitkään sosialidemokraattisten puolueiden ohjelmasisältöön ja päiväpolitiikkaan.

Ensinnäkin, käänteen tekeväksi Blairin ja Schröderin opin teki se, että he korostivat yksilön vastuullisuuden olevan tärkeämpi kuin yksilön oikeuden. Jokainen sosiaalityöntekijä tietää, että sosiaaliset ongelmat vaikeuttavat yksilön mahdollisuutta ottaa vastuuta itsestään ja yhteisöstään, kuten Blair ja Schröder toivoivat. Päinvastoin, vaatimalla oikeuksia itselleen ja saamalla sosiaalista tukea ratkotaan monia pohjimmiltaan sosiaalisia ongelmia, kuten rikollisuutta ja köyhyyttä. Schröder ja Blair siis esittivät tukiverkostojen supistamista ja yksilön vastuuta omasta itsestään, jotta julkinen talous olisi kunnossa. Tämä, jos mikä on käänteentekevää ajattelua sosialidemokratiassa

Blair ja Schröder puhuivat manifestistaan myös paljon globalisaatiosta tai ”realismista”, johon tulisi sopeutua. Heidän mukaansa oli luotava kasvualusta uusille yrityksille, ja sitä kautta parantaa talouskasvua. Tony Blair ja Gerhard Schröder puhuivat mielellään ”inhimillisestä pääomasta”. Karkeasti sanottuna inhimillisellä pääomalla he ajattelivat ihmisten olevan vain tuottamista varten. Kyse on merkittävästä erosta: nähdäänkö ihmisten kouluttaminen taloutta palvelevana tekijänä vai yleishyödyllisenä ja sivistävänä tekijänä? Kyse on laajasta koulutuspoliittisesta kysymyksestä, johon sisältyy koulutuksen yksityistämisen riskin. Ihmisten koulutus palvelisi vain taloutta, eikä enää yksilön omaa kehitystä, hyväksi kansalaiseksi tulemista, jolla on sosiaaliset valmiudet kohdata elämän haasteita. Myös ihmiset voitaisiin nähdä osana pääomaa ja heitä kohdeltaisiin silloin hyvin, kun he tuottavat jotain. Jos he sen sijaan eivät rikastuta pääomaa, he ovat hyödyttömiä ja rasittavat vain julkista yhteisöä. Heitä ei koeta rikkautena, koska he eivät tuota mitään.

Schröder ja Blair puhuivat myös muutoksesta työllisyyspolitiikassa. Heidän mukaansa pätkätyöt ovat osa elämää ja työmarkkinoilla täytyy lisätä joustavuutta samanaikaisesti kun minimitoimentulo pitäisi taata kaikille. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, mitä tarkoittaa minimitoimentulo ja joustavuus? Schröderin ja Blairin politiikasta voidaan ainakin myöhemmin tilastojen valossa todeta, että tämä tarkoittaa tuottamattomien ihmisten marginalisoimista ja lisääntyvä pätkätöitä, jotka vain vaivoin tuottavat tarvittavan toimeentulon.

Valtion tuli Schröderin ja Blairin mukaan toimia aktiivisena työn lobbaajana, ei enää vain työmarkkinoiden uhrien hoivaajana. Ajatuksena on se, että mitä enemmän työtä yksilöillä on, sitä vähemmän he rasittavat valtion kassaa. Valitettavasti yritykset ovat onnistuneet hyödyntämään tätä politiikkaa omiin tarkoituksiinsa ja joustaneet vain työntekijöiden oikeuksissa. Matalapalkkaiset työt eivät ole olleet ponnistus kohti parempaa työtä, vaan pysyvä ominaisuus.

Schröderin ja Blairin manifestia sovellettiin myös Suomessa erityisesti Paavo Lipposen valtakaudella. Manifesti ilmestyi aikaan, jolloin sosialidemokraatit olivat vielä vallassa ympäri Eurooppaa ja asiat pyyhkivät hyvin. Uuteen ja näennäisesti pragmaattiseen oli helppo samaistua. Sosialidemokraatit kuuluivat voittajiin, joten voittajien mukana on helppo mennä. Vasta kannatuslukujen mennessä alaspäin ja konservatiivien voittaessa ympäri Eurooppaa vaaleja, sosialidemokraatit ovat vähitellen heränneet pohtimaan puolueidensa opillista sisältöään. Tätä prosessia olemme juuri todistamassa Jutta Urpilaisen valtakaudella. Historia tulee näyttämään onko kyseessä todellinen muutos ja luopuminen kokonaan ”kolmannesta tiestä”.